Meditation for Dummies

"Joo joo mä tiedän että se olis mulle niin hyvä, mutta mutta...

a) mulla ei oo aikaa
b) emmä osaa rauhottua
c) mä oon vaan niin jäykkä "

Mikäli valitsit jonkun näistä vaihtoehdoista, on tämä online-meditaatio tehty juuri sinua varten! Ja mikäli vieläkin ajattelet ettei sinulla kenties ole tähän aikaa, lainaan sinulle tunnuslausettani, jolla selvisin synnytyksestä ilman lääkkeellistä kivunlievitystä: "Mitä on __ minuuttia koko elämästäni?" (viivan kohdalle lisäät minuuttimäärän, tässä tapauksessa 6 min 19 sec).



meditation for dummies

Muutoksen pyörteissä

Muutos on ihmistä eteenpäin vievä voima. Ainakin niin haluan uskoa kun hoidettavien asioitten lista ei ota loppuakseen. Muutamme. Siis perheemme uuteen kotiin. Vaikka muutos on mitä ulkoisin, huomaan myös paljon sisäistä muutosta käydessäni läpi tavaraa ja miettiessäni mitä uuteen kotiin otetaan mukaan ja miten päästään eroon siitä, mikä saa jäädä taakse.

Olen keskustellut lukuisten ihmisten kanssa muuttamisesta lähiaikoina. Monet perheelliset ovat päivitelleet prosessia, jossa ensin pakataan hartaasti rakkaalta tuntuvaa tavaraa laatikkotolkulla, sitten ihmetellään uudessa asunnossa laatikkopinoa, puretaan ensin vain kaikkein välttämättömimmät ja unohdetaan purkaa loput. Vuosien kuluttua ihmetellään edelleen laatikkopinoa ja myös omaa logiikkaa: miten kuvittelimme tarvitsevamme kaikkea tuota, kun pärjäämme varsin hyvin näillä välttämättömimmillä? Ja itseasiassa olemme myös tyytyväisempiä koska siivottavaa on vähemmän ja tilaa enemmän.

Sama sääntö pätee sisäiseen muutokseen. Mitä vähemmän materiaalia vanhasta ottaa mukaansa, sitä suuremmalla mahdollisuudella muutos onnistuu hyvään suuntaan. On vaikeaa nauttia uusista ajoista, jos mielessään on takertunut vanhoihin aikoihin, eikä ole halua katsoa uutta tilannetta kasvamisen kannalta.

Toivon että tämä muutos opettaa minulle uutta. Ainakin jo nyt olen oppinut että olen kärsivällisempi ja optimistisempi kuin kuvittelin. Olen myös oppinut että mahdottoman tuntuisetkin asiat voivat järjestyä parhain päin, ja yleensä myös järjestyvät, kunhan pysyy itse rauhallisena ja tarkkailee tilannetta. Sanotaan että pyörremyrskyn keskuksessa on hiljaista ja rauhallista. Siinä pysyttelen jääräpäisesti, teen muuttoilmoitusta vasemmalla kädellä ja oikealla pitelen konttaavaa olentoa, jonka kieli vilahtaa pistorasiaan heti kun silmä välttää.

Hyvää muutosta kaikille!

Rakas päiväkirjani...

Olen pitänyt päiväkirjaa ihan pikkutytöstä saakka. Aikoinaan niitä sai aina syntymäpäivälahjoiksi ja ne oli varustettu riippulukoin. Avaimet tietysti aina hävisivät ja jossain vaiheessa piti tiirikoitua omaan päiväkirjaansa kirjoittaakseen sinne lisää salaisuuksia (tyyliin "Antti on ihana" ja "meidän ope on vähän hullu"). Päiväkirjailijan urani koki mullistuksen kun ensimmäisen kerran näin tätini päiväkirjakokoelman. Kirja per vuosi parinkymmenen vuoden ajalta. Yksi hyllynpätkä pelkkiä päiväkirjoja. Täti kaivoi päiväkirjakokoelmastaan esiin syntymävuoteni ja -päiväni ja luki mitä oli kirjoittanu kun oli käynyt katsomassa vastasyntynyttä minua sairaalassa. Olin kuulemma näyttänyt niin vakavalta että hän oli ehdottanut nimeksi Dolores.

Uuden mullistuksen päiväkirjailu sai kuultuani erään Shri Matajin puheen, jossa hän kertoo päiväkirjan pitämisestä. Shri Mataji ehdottaa että päiväkirjaan voisi myös kirjoittaa miten on meditoinut, millaisia asioita on tuntenut sormenpäissään, jotta myöhemmin näihin teksteihin palatessaan voisi tehdä huomioita siitä miten etenee Löytäjän tiellään.

Niinä päivinä kun tuntuu ettei tajua elämästä mitään eikä ole kasvanut eikä edistynyt ensimmäisestä elämästään ameebana juuri rahtustakaan, lohtua tuo päiväkirjamerkintä joltain aikaisemmalta ajalta, joka saa tajuamaan kuinka paljon sitä on kuitenkin ehtinyt muuttua ja kehittyä. Ihmisen muisti on ovela kettu, joka värittää muistoja aina kulloiseenkin tilanteeseen sopiviksi. Milloin menneet ajat olivat parempia ja aidompia kuin nykyiset, milloin kaikki mennyt olikin aivan turhaa ja hukkaanheitettyä. Riippuen siitä miten haluaa tämänhetkiseen itseensä suhtautua. Päiväkirja tarjoaa kurkistusreiän siihen todelliseen menneeseen, miltä silloin oikeasti tuntui.

Kutinaa sormenpäissä

Yksi Sahaja joogan ihmeellisimpiä juttuja on se, että meditoidessaan voi tuntea käsissään ja sormenpäissään jotain. Kutinaa, painetta, poltetta, pientä pistelyä... erilaiset pikku tuntemukset kulkevat ja kertovat meille tarinaansa. Kysymys on siitä että jokaisesta chakrastamme kulkee hermojohto kohti sormenpäätä. Meditoidessamme Kundalini-energiamme alkaa työstämään chakroissa olevia tukoksia ja kertoo siitä meille kutinana sormenpäissä. Näin ollen voimme oppia meditaation kautta tuntemaan missä kunnossa olemme sisäisesti.

Kuulostiko heprealta?

Minulla on mm. tällainen kokemus Löytäjän tieni alkupuolelta:

Olin meditoinut jo vähän aikaa joka aamu ja ilta, ottanut jalkakylpyjä ja käynyt myös kollektiivisissa meditaatioissa. Tiesin suunnilleen mikä sormi vastaa mitäkin chakraa, mutta en ollut pannut huomiotani kummemmin asiaan. Eräänä iltana meditoidessani tunsin kurkussani epämiellyttävää kihelmöintiä. Kuvio oli varsin tuttu, tätähän oli tapahtunut elämässäni enemmänkin kuin usein. Seuraavana aamuna kurkkuni olisi karhea ja ikäväntuntuinen, nieleminen sattuisi ja olo olisi muutenkin hutera. Koska meditaatiossa tunsin sekä ikävän kihelmöinnin kurkussani, että kihelmöintiä vasemmassa etusormessani, aloin skeptisesti antaa oikealla kädellä "vaibreissöneitä" (tälle sanahirviölle en ole vieläkään löytänyt kunnollista suomennosta, "värähtelyt" ei vain kuulosta samalta!), kuten olin Sahaja joogan yleisötilaisuuksissa oppinut tekemään. Meditaation jälkeen nukkumaan ja aamulla heräsin pirteänä ja iloisena, ilman häivähdystäkään kurkkukivusta!



Kutina sormenpäissä on löytöretki itseen. Jokainen kutina jota olen seurannut, on näyttänyt minulle jotain itsestäni. Se on auttanut minua ymmärtämään miksi toistan tiettyjä kaavoja elämässäni, usein niitä vähän hullunkurisia ja toimimattomia. Vaibsien antaminen ja huomion laittaminen tiettyyn kohtaan ja aihealueeseen itsessä on auttanut monta solmua aukeamaan ja antanut riemastuttavia "ahaa!"-elämyksiä.

Menneitä löytöjä

Kun ensimmäistä kertaa kokeilin meditaatiota, odotin esikoistani. Meditaatio tuntui miellyttävältä, kuten aikaisemmin kerroin, mutta se ei ollut sellainen maailmoja avaava kokemus, jota etsin.

Ensimmäisen meditaation jälkeen halusin mennä uudestaan, mietin sitä monta kertaa, mutta aina se jäi. Aina tuli jotain muuta. Kunnes unohtui kokonaan. Arkielämä vei mennessään. Vauva syntyi, oli ihana, mutta nukkui huonosti. Niihin aikoihin sain jotain keskiaikaista imetysohjausta, joten en onnistunut imetyksessä, mikä suretti minua kovasti ja laski itsetuntoani äitinä. Vauva itki päivät yöt ja nukkui päiväunet ainoastaan sylissäni kun liikuin. Päivisin kävelin ympäri asuntoa vauva kantoliinassa ja puuhastelin mitä pystyin. Öisin heräsin tuhannen monta kertaa lämmittämään maitopulloa, laittamaan tuttia suuhun, silittämään pientä levotonta otusta, kunnes lopulta en enää osannut nukahtaa itse lainkaan. Makasin sängyssä ja odotin milloin vauva tarvitsee minua. Ei tarvinnut herätä, kun ei nukahtanutkaan.

Neljän kuukauden kuluttua en pysynyt enää jaloillani. Menin lääkärille ja itkin että minulla on varmaan syöpä, kun olen niin voimaton. Pidin seinistä kiinni kävellessäni sairaalan käytäviä, muuten olisin rojahtanut lattialle. Lääkärin kuunneltua tilanteeni, hän huudahti lohduttavasti: "Ei sinulla mitään syöpää ole! Sinä olet pienen vauvan äiti." Uniongelmiini löytyi apu. Se oli ihmeellinen pieni tabletti nimeltä Tenox. Nukahduslääke.

Näitä pikku pillereitä sain ottaa yhden kappaleen illalla kun menin nukkumaan. Puolen tunnin sisällä pillerin ottamisesta vintti alkoi vääjäämättä pimetä. Tunui niin ihanalta, helpottavalta sammua. Kunnes...

Muutaman kuukauden kuluttua olin koukussa nukahduslääkkeisiin. Tämä tiedettiin, joten minulle määrättiin uusia unilääkkeitä. Erilaisia. Tässä vaiheessa lääkkeellisen unen ja väsyttävän valveen, vauvan itkun ja äitiyden epävarmuuden soppa alkoi kiehua yli. Tunsin että tarvitsen elämälleni muutoksen. Pohdin varmaan monta kuukautta erilaisia tapoja muuttaa elämää, mutta aina jouduin umpikujaan. Lopulta halusin vain tuntea rauhaa. Viimeinen niitti oli kun pääsin psykologille. Ajattelin: "Ihanaa! Viimeinkin saan kertoa jollekkin kaikesta tästä ja saan diagnoosin ja psykologi kertoo miten kaikki ratkaistaan!" Pettymys oli valtava kun psykologi ei osannut sanoa tilanteeseeni juuta eikä jaata. Hänellä ei ollut minulle kertakaikkiaan minkäänlaista ratkaisua tarjolla. Niinpä eräänä päivänä muistin taas Sahaja joogan. Sisälläni syttyi toivon ja oivalluksen kipinä. "Ai niin! Se meditaatiohan oli niin mukavaa. Miksi en koskaan mennyt sinne uudestaan?"

Tämä toinen ensimmäinen kertani oli erilainen kuin ensimmäinen. Nyt tiesin mitä etsin; rauhaa sisälleni. Se oli hakusanani vaipuessani meditaatioon, ja tällä kertaa tunsin erittäin vahvaa virtausta pään päällä ja käsissäni. Huomasin olevani täysin ajatukseton, mutta kuitenkin tietoinen kaikesta mitä ympärilläni tapahtui. Silti huomioni ei ajautunut seuraamaan ulkona ajavan auton ääntä, eikä suunnittelemaan mitä illalla söisin. Olin vain tässä ja nyt. Ja sisälläni puhkesi kukkaan syvä ja parantava rauha, joka tuntui ulottuvan koko maailmankaikkeuteen. Minä vain jotenkin olin osa sitä.

Myöhemmin juttelin esittelytilaisuudessa olevien kanssa, niiden jotka olivat harrastaneet Sahaja joogaa jo kauemmin, ja valittelin heille ongelmistani. Kerroin etten saanut unta ilman lääkkeitä, hermoni olivat riekaleina kun lapsi ei suostunut avaamaan suutaan kun häntä syötin, kuinka epävarmaksi itseni tunsin niinä hetkinä kun lapsi vain huusi naama punaisena enkä saanut häntä rauhoittumaan... He kuuntelivat minua hiljaa ja sitten ehdottivat että ottaisin illalla viileän jalkakylvyn. Siis että meditoisin laittaen jalkani vatiin, jossa oli kylmää vettä ja suolaa. Suhtauduin tähän äärimmäisen epäluuloisesti, mutta kohteliaisuuttani kiitin neuvosta.

Illalla päätin kokeilla tätä uutta tapaa meditoida. Taisin ylimielisesti vielä ajatella että voisin sitten näpäyttää näitä kaikkitietäviä joogan harrastajia, jotka kuvittelivat osaavansa neuvoa minua noin vain, ilman mitään sen kummempia titteleitä. Niinpä täytin vadin kylmällä vedellä, heitin sinne kourallisen suolaa ja meditoin jalat vadissa. Kävin nukkumaan kuten normaalistikkin ja aamulla hämmästykseni oli melkoinen, kun tajusin nukahtaneeni heti sänkyyn mentyäni ja nukuttuani koko yön keskeytyksettä. Siihen loppuivat uniongelmani. Otin tavakseni meditoida jalkakylvyn kera joka ilta.




Jos tunnistat itsesi kuvan lämminsävyisestä hemmosta, laita vatiisi kylmää vettä. Mikäli taas viileänsävyinen muistuttaa enemmän sinua, täytä vati lämpimällä vedellä.

Mä haluun et mä haluun

Selittämättömän tyhjä olo. Tuntuu vain siltä että jotain puuttuu. Jotain pitäisi saada.

Tyhjä olo kertoo meille että meiltä puuttuu jotain. Se pitäisi ottaa vakavasti.

Kerran tämä tyhjyys vei minut pitkälle retkelle. Päädyin lopulta ihmisten luokse, jotka harrastivat Sahaja joogaa. Siihen aikaan minua hämmästytti kovasti heidän naurunsa, joka tuntui kumpuavan lakkaamatta ei-mistään, eikä sitä ryydittämään tarvittu mitään ulkoisia nautintoaineita. Heidän sisällään tuntui olevan pulppuava ilon lähde, joka toimi ihan itsestään. Itse olin silloin melkein tämän naurun vastakohta; elämään pettynyt ihminen, joka etsi epätoivoisesti ja melko pessimistisesti rauhaa ja tasapainoa sisälleen. Sisällä ammottava tyhjyys täyttyi vain hetkellisesti, mutta palasi aina takaisin.

Mahan kohdalla sijaitsevan Nabhi-chakran ympärillä on alue, jota kutsutaan myös "Bhavasagara"ksi, illuusioiden valtamereksi. Tai tuttavallisemmin tyhjiöksi. Tuo tyhjä tila sisällämme vaatii meitä etsimään täyttymystä. Kun emme paremmasta tiedä, haemme täyttymystä illuusioiden, eli materian kautta. Shoppailu, mässäily tai vaikka pikku humalatilan hankkiminen täyttää tyhjiön hetkeksi. Onko mahdollista löytää jotain pysyvämpää?

Ristiluussa uinuva Kundaliini-energiamme odottaa heräämistään. Meditaatiossa se nousee ylös keskikanavaa pitkin ja päälaelle noustuaan yhdistyy kaikkialla olevan voiman kanssa. Nyt voimme tankata itsemme täyteen tästä ehtymättömästä virtalähteestä ja samalla tyhjiömme täyttyy.

Arkielämä on täynnä kokeiluja täyttymyksen kanssa. Väsyttävä, tylsä ja samaa de-ja-vuuta toistava päivä muuttuu ihmeelliseksi seikkailuksi, kun sen aloittaa meditaatiolla. Joku lapsen ilme leikkaa aikaan halkeaman, josta ikuisuus kurkistaa kirkkaana ja selkeänä. Kuuntelemme kevään ensimmäisten lintujen villiä viserrystä, huudahdamme ilosta kun näemme tulppaanin tunkevan lumen läpi kohti aurinkoa, ihmettelemme ohi ajavaa bussia. Samaa todistaa eräskin reissu kansallispuistoon. Iso poika, jolle mikään ei kelvannut, lakkasi valittamasta heti kun metsä ympäröi hänet. Kolme päivää hän vaelteli poluilla ja rannoilla valittamatta tai vaatimatta kertaakaan mitään, vaikka mukana ei ollut yhtään lelua, eikä ruokakaan aina ollut nenän edessä vaikka nälkä oli.

Tämänkin päivän voi aloittaa laittamalla käden vatsalleen ja sanomalla itselleen: "Äiti Kundalini, minä olen täysin tyytyväinen."

Maailmanlopun utopioita

Vuonna 2012 pitäisi tapahtua jotain mullistavaa. Maailmanloppua odotellaan suunnalla jos toisellakin. En usko maailmanloppuun sillä lailla että planeetta äkkiä räjähtäisi tai että luonnonkatastrofit pyyhkisivät koko ihmiskunnan unholaan, mutta toivon että maailma sellaisena kuin sen nyt tunnemme, muuttuisi.

Mitä suurin osa ihmisistä tavoittelee? Onnellisuutta kai. Mitä kuvittelemme onnellisuuden olevan? Hyvinvointia? Mitä kuvittelemme hyvinvoinnin taas olevan? Ainakin länsimaissa hyvinvointia mitataan materiaalisella asteikolla. Länsimaitten materiaalinen hyvinvointi taas kuluttaa tätä ihanaa palloamme kovalla vauhdilla. Meille ei enää riitä yksi olohuoneen sohva, joka kestää läpi elämän ja uudelleen verhoiltuna kenties seuraavallekin sukupolvelle. Ei. Me haluamme jotain uutta. Jotain piristystä. Tämän kauden väreissä. Trendien mukaan. Sitäpaitsi ei sitä vanhaa edes kannata korjata, koska uusi on edullisempi. Vanhaa ei edes pysty korjaamaan. Niinpä valtava koneisto, joka tuottaa koko ajan uutta, muodikkaampaa, käytännöllisempää, kauniimpaa, sopivampaa, mitä-vaan-paa, tuottaa meille lisää ja lisää ja lisää. Ei meitä niin erityisesti kiinnosta missä ja miten tuo uusi hökötys on valmistettu. Ei meitä haittaa vaikka se ei olisi kovin laadukas. Ei sitä ole alunperinkään tehty kestämään. Ensi vuonna, tai parin vuoden päästä ainakin, tuulevat uudet tuulet, sitten vaihdamme uuteen.

No onhan onnellisuus toki paljon muutakin.

Uusi maailma olisi ihan sama kuin vanhakin, mutta siinä me kaikki olisimme heränneet oivaltamaan että todellisen onnen löytää vain sisältään. Se onni on pysyvämpää kuin mikään ulkoinen rakennelma, johon perusturvallisuutemme kiinnitämme. Uudessa maailmassa käsityöläiset valmistaisivat meille tavaroita, jotka olisivat kauniita ja ainutlaatuisia ja kestäisivät kulutusta ja aikaa. Voisimme korjauttaa niitä kun ne menisivät rikki. Uudessa maailmassa tietokoneet ja muut elektroniset vimpaimet tehtäisiin kestäviksi ja korjattaviksi. Lähtökohtana olisi ainakin kymmenen vuoden takuu. Uuden maailman ihmiset eivät olisi automaattisesti hyviä ja onnellisia. He eivät muuttuisi enkeleiden kaltaisiksi sillä hetkellä, kun loppu/alku tulisi. Mutta heillä olisi sisällään halu muuttua paremmiksi. Heillä olisi halu pitää huolta toisistaan ja tästä kotiplaneetastamme.

Voiko maailma muuttua, jos ihminen ei muutu?

“Maailmassa ei voi olla rauhaa, ennen kuin ihmisten sisällä on rauha.”
- Shri Mataji Nirmala Devi